Raja

Epäonnistuminen kentällä

Joona tiesi uransa lopun olleen lähellä. Jälleen kerran ponnistus oli lähes oikein, mutta
vuosien harjoittelu ilman selkeää päämäärää tarkoitti, ettei suoritus ollut koskaan se,
mihin Joona pystyisi. Nilkan asento jäi huonoksi ja ponnistus – niin paljon kuin siinä
voimaa olikin – meni suurelta osin polven vääntämiseen, ei kehon siirtämiseen ilmaan.
Polvi ei missään nimessä ollut Joonan kehon heikoin kohta, vaikka se kerran olikin jo
operoitu.

“Sinulla on takana kymmeniä tuhansia suorituksia, mutta kun pitäisi onnistua, teet
aloittelijan virheen. Ponnistus tuollaisella voimalla olisi ollut kisojen paras ilman
epäilystä. Sen sijaan käytät voimasi vääntämään polvesi lähes leikkauskuntoon.
Kokemattoman tekemänä tämä olisi osa kasvamista, mutta sinulta tämä meni kuin
teinipojan ensimmäinen kerta suoraan reisille.”

Lauran sanat olivat totta, ja se niissä satutti Joonaa. Se, että vertaus osui aivan liian
lähelle ytimessä vellovaa kokemusta. Joona ei kyennyt sanomaan miksi sanat olivat
osuneet niin hermoon. Hän yritti vastata, mutta sanat jäivät kurkkuun. Joona olisi
halunnut vastata heittoon kepeällä vitsillä, mutta osuma oli liian täydellinen. Parasta
niellä ylpeys ja painua kotiin. Huomenna olisi kuitenkin uusi treenipäivä.

Valmentajan hiljainen tuska

Laura istui penkillä kauan, hän ei tiennyt kuinka kauan. Kello kulki omia aikojaan, ja
Lauran ajatukset harhailivat sanoissa, suorituksessa, analyysissä. “Suoraan reisille?”
olipa vitun ammattimainen arvio ja kommentti.

Hän olisi siltä istumalta osannut kuvata täydellisen suorituksen: kertoa jokaisen
lihaksen tekemän työn, kehon asennon ja kuinka kaikki nivoutuu yhteen sulavaksi
kokonaisuudeksi. Hänen 48-vuotiaan ammattivalmentajan osaaminen lajissa oli
ylivertaista. Hän ei kuitenkaan osannut sanoa miksi hän oli haavoittanut Joonaa
sanoilla. Se ei ollut tarkoitus. Tarkoituksena oli keventää tunnelmaa, mutta sävy ja
ajoitus olivat räikeässä ristiriidassa kevyeksi tarkoitetun vitsin kanssa. Mutta miksi hän
ei saa tuota entistä lupausta – hän naurahti ajatukselle – todellakin entistä lupausta,
lunastamaan potentiaaliaan?

Joona osaa suorituksen pienintä yksityiskohtaa myöten. Ponnistus lähtee oikein ja
kehossa on voimaa. Poika on kuitenkin arka, eikä uskalla antaa kaikkea. Oliko
teinipoikavertaus liian rankka? Oliko poika sen takia arka, kun pelkäsi valmentajaa vai
itsensä kanssa olemista? Oliko pojan suorituksessa pelkoa? Ei hän vastasi rehellisesti
suoritus on niin lähellä täydellistä, ettei sitä välttämättä saa paremmaksi. Mikä siinä
siis on vialla?

Ruumis ja muisti

Joona pääsi kotiin ja rojahti sohvalle. Mieli olisi halunnut heittää vapaalle, jossa saa
syödä epäterveellisesti ja nauttia ehkä pari oluttakin. Kesken kilpailukauden sellainen
olisi kuitenkin ollut sama laittaa ura lopullisesti sivuun ja keskittyä siihen keppanan
juomiseen. Siis valmiiksi laitettu ateria mikron kautta kehoon tekemään palautumista.

Laura huomasi ajattelevansa elämäänsä ja menetettyjä mahdollisuuksia.
Mahdollisuuksia olla ihminen, nainen, tunteva olento. Hänen mielensä oli rauhaton ja
kädet vaelsivat vartalolla. Hipaisu rinnassa sai hänet värähtämään. Hengityksen
kiihtyessä Lauran käsi laskeutui alemmas, tuttu paikka navan vieressä sai aikaan
huokauksen.

Jossain toisaalla, samaan aikaan, Joona makasi olohuoneen lattialla selällään. Keho
oli palautunut, mutta mieli eli jo seuraavaa vaihetta. Kohta pääsisi saunaan ja
pesemään pettymyksen pois. Mutta ennen höyryä ja lämpöä, muistot kääntyivät
tahattomasti kymmenen vuoden taa Riinan iltaan.

Häpeä ja halu

Se oli hänen syntymäpäivänsä. Riina oli järjestänyt yllätyksen kynttilöitä, olutta ja
Dingon Sinä ja minä soi hiljaa stereoista. Hän oli ajatellut kaiken, jopa sen, ettei
musiikki ollut liian nopeaa tai liian kovaa. Valaistus oli pehmeä, ja hänen huoneessaan
leijui tuttu, makea hajuvesi, jonka tuoksu sai Joonan pään pyörälle.

Riina oli kaunis. Ei näyttävä, mutta aito. T-paidassa ja ilman meikkiä. Se teki tilanteestaentistä todemman.

– Oletko valmiina tähän? hän kysyi lempeästi, istuessaan Joonan viereen.
– Olen… joo.
– Istuhan sitten alas, niin aloitetaan avaamalla syntypäivälahja Riina nauroi
– Mitä sinä tarkoitat, kysyi Joona epävarmasti
– Kohta näet, Riina kuiskasi Joonan korvaan ja alkoi ottamaan paitaansa pois

Riina hymyili, siirtyi lähemmäs, ja suuteli Joonaa hitaasti. Se oli hyvä suudelma –
lämmin, mutta ei kiireinen.

Kun he jatkoivat toistensa riisumista, Joonan keho reagoi heti. Hän tunsi tutun,
nousujohteisen energian – kuin juuri ennen starttiviivaa. Mutta toisin kuin urheilussa,
tässä ei ollut sääntöjä eikä selkeää maalia. Hän tunsi erektionsa painon ja koki sen
lähes ylpeydellä. Kaikki tuntui olevan kunnossa.

Kun Riina hyväili häntä, Joonan hengitys tiheni, ja hän päästi matalan ähkäisyn. Mutta
sitten… jotain tapahtui. Kuin joku olisi katkaissut virran.
Hän ei ehtinyt edes huomata, milloin kaikki kääntyi. Kehon jännite muuttui tyhjyydeksi,
kontrolli katosi. Hänen siemensyöksynsä oli niin nopea, ettei Riina aluksi ymmärtänyt
mitä tapahtui.

– Anteeksi… mä en… mä en tiedä mikä…

Riina silitti hänen poskeaan. – Hei, ei se haittaa. Ei oikeasti

Mutta Joonalle se haittasi. Se oli kuin kehon oma petturuus. Hän oli treenannut vuosia: kestävyys, nopeus, tarkkuus. Hän oli tottunut hallintaan. Ja nyt, tärkeimmällä hetkellä, keho ei totellut.

Häpeä tuli syvänä ja nopeana. Hän ei pystynyt jäämään. Riina katsoi häntä
ymmärtävästi tai ehkä surullisesti mutta Joona ei uskaltanut kohdata sitä. Hän vain
nousi ja lähti, jätti Riinan alastomana sänkyyn.

“Ei haittaa”, Riina oli sanonut. Mutta se sattui enemmän kuin mikään muu.
Hänestä tuntui, että hän oli paljastanut jotain peruuttamatonta – ettei hän ollutkaan
mies, jollaiseksi oli aina itsensä ajatellut.

Joona hymyili vinosti. Siinä ei ollut mitään huvittavaa. Riina oli ollut kaunis, lempeä.
Hän oli halunnut tehdä siitä hetkestä erityisen. Ja olikin. Mutta ei niin kuin piti. Sen
jälkeen Joona ei ollut koskaan yrittänyt uudelleen. Hän oli hoitanut sen itse. Aina itse.
Hiljaa, nopeasti, ilman ääntä. Hän tiesi, kuinka keho toimii. Kuten tiesi nyt, kuinka
ponnistus lähtee oikein. Mutta tieto ei ollut koskaan sama kuin uskaltaa antaa itsensä
toiselle.

Pelko esti nautinnon ja nautinnon puute kehityksen. Huipulle päästäkseen ei pidä
suorittaa pitää nauttia hän kuuli itsensä sanovan. Saunan hiljaisuudessa, puukiukaan
napsahdusten rytmittäessä hiljaisuutta, Joona sulki silmänsä. Hän näki Lauran kasvot.
Ei vihaiset, ei pettyneet, vaan väsyneet. Haavoittuvat. Siinä katseessa oli jotain, mikä ei liittynyt urheiluun. Ja se teki siitä pelottavaa. Ja vaarallisen kaunista. Saunan
hiljaisuudessa, löylyn painaessa ihoa, Joona istui ei enää urheilijana, vaan miehenä,
joka yritti ymmärtää, miksei pysty uskaltamaan.

Mikä tässä on niin vaikeaa? Olet hyvässä kunnossa. Keho on kuin veistos, ja sinä
pelkäät omaa valmentajaasi. Et uskalla suorittaa, vaan pelkäät. Et edes tiedä mitä ja
miksi pelkäät. Yksi ainoa kerta tytön kanssa ja et ole sen jälkeen ollut kertaakaan, vaan
aina hoitanut itsellesi pikaisen hädin tuskin tyydyttävän purkautumisen.

Rajalla

Vaatteet olivat jääneet pukuhuoneen penkille sikin sokin, lattialle kasaantuneina kuin
muistutuksena siitä, ettei keho ollut enää valmis odottamaan. Hän ei muistanut, milloin oli viimeksi koskettanut itseään näin. Ei nopeuttaakseen unohdusta, vaan
kohdatakseen jotain todellista. Itsensä. Kipunsa. Kaipauksensa. Sormet etsivät tutun
kohdan ja kevyt hierominen antoi ensimmäisen väristyksen ja halu kasvoi
kasvamistaan.

Se oli se kesäilta mökillä. Yläkerran huone, ummehtunut ilta-aurinko. Joku tuli väärään
aikaan. Laura ei ollut tehnyt mitään pahaa, mutta häntä katsottiin kuin olisi.
Jälkeenpäin hän ei käyttänyt alushousuja koko kesänä. Sillä sanottiin opetettavan
häpeää, mutta se opetti valheellista näkyväksi tulemista. Vaarin sanat kaikuivat
edelleen joskus unissa: “Jos kerran pitää hipelöidä, niin esittele sitten muillekin.” Hän ei muistanut, mitä tarkalleen tapahtui sen jälkeen, mutta hänen kehonsa muisti liiankin hyvin, mitä tarkoittaa olla vääränlainen.

Lantio nousi kuin keho olisi halunnut tavoittaa jotakin menetettyä, jotakin
saavuttamatonta. Kun se tapahtui, keho vavahti. Hetken ajan hän ei ollut enää
valmentaja, ei kontrollissa, ei hillitty. Hän oli vain nainen, joka ei enää jaksanut olla
pelkkä ammattilainen. Hengitys jäi kiivaaksi, rinnat nousivat ja laskivat. Katse tuijotti
kattoon, mutta ei nähnyt mitään. Hän ei itkenyt, mutta ei ollut kaukana siitä.
Joona tunsi, kuinka ensimmäinen jännitys hänen kehossaan alkoi sulaa. Hän antoi
itselleen luvan hengittää syvään ja nauttia – ilman syyllisyyttä, ilman suorittamisen
painetta. Kädet liikkuivat rauhallisesti ja pehmeästi, koskettaen jokaista osaa itseään
kuin vanhaa ystävää. Se tunne, jota hän oli pelännyt, alkoi avautua – hyväksymisen
lempeä virta täytti mielen ja kehon. Hän ei ollut enää yksin, ei vankina omissa
peloissaan. Tässä ja nyt oli lupa olla kokonainen.

Laura puolestaan kamppaili itsensä kanssa. Ensiksi itsekritiikki nakersi kuin terävä
piikki. “Et ole riittävä. Et ansaitse.” Mutta samalla kuin jotain rikkoutui hänen sisällään,
myös katkeruus ja väsymys kääntyivät voimaksi. Kosketus muuttui päättäväiseksi,
armottomaksi mutta puhdistavaksi. Ääni sisällä huusi, mutta se oli myös vapauttavaa – pitkästä aikaa Laura antoi itselleen luvan tulla näkyväksi sellaisena kuin oli: vahvana ja haavoittuvana, epävarmana mutta rohkeana. Kipu oli polttoaine, joka johdatti hänet
kohti vallankumousta itsessään.

Hän tunsi kehon nousevan kohti jotain väistämätöntä, mutta silloin Lauran kasvot – ei
hymyilevät, vaan pettyneet – ilmestyivät hänen mieleensä.
Hänen kätensä pysähtyi. Rintakehä jäi jännittyneeksi. Lihakset supistuivat mutta eivät
laukaisseet. Joona veti kätensä pois. Hän kääntyi kyljelleen, ei helpottuneena vaan
murskana. Hän ei ollut vapautunut. Hän oli paennut.

“Mitä jos hän tietää? Mitä jos tämä on väärin?”

Lauran sormien antaessa raivoisaa nautintoa huomasi hän ajattelevansa Joonan
vartaloa juuri ennen suoritusta. Se on melkein valmis, mutta hän ei anna itsensä
onnistua. Hänen hengityksensä kiihtyi, mutta ei nautinnosta vaan jostain vieraasta. Hän kuvitteli Joonan silmät – ei haluavat, vaan kysyvät.

“Näinkö sinä hallitset tilanteet, Laura?”

Käsi pysähtyi. Sydän hakkasi, mutta ei ilosta. Hän työnsi itsensä kauemmas sängyn
selkänojaa vasten. Hän ei ollut enää nainen hetken äärellä, vaan valmentaja, joka oli
eksynyt omaan viivytykseensä. Ja nyt se hetki oli ohi.

Iho kihelmöi, mutta sielu huusi. Hän peitti kasvonsa käsillään ja istui sängyn reunalla
pitkään – paljaana, mutta näkymättömänä. Hän ei itkenyt, mutta ei ollut kaukana
siitä.

Hiljaisuus

Pukuhuone oli hiljainen ja turvallinen. Joona tiesi minne mennä ja mitä tehdä. Kaikki oli ennallaan, mutta samalla kaikki oli erilaista. Varusteet vaihtuivat kuin itsestään.
Shortsit paikalleen nopea asettelu jalkojen välissä kuntoon. Kosketus olisi voinut
palauttaa muiston eiliseltä, mutta nyt se oli vain rutiini muiden joukossa. Kengät
paikalleen ja nauhat tutulla tavalla solmuun.

Lauran tullessa pukuhuoneeseen oli Joona juuri asetellut miehuutensa paikalleen ja
Lauran katse osui juuri siihen kohtaan, joka oli Joonalle suurin pelko. Hän tiesi mitä
Laura oli nähnyt ja pelkäsi että hän tiesi enemmänkin. Laura asteli penkille ja näki
Joonan ihmisenä ei enää urheilijana. Joonan katseessa oli jotakin uutta. Se olipäättäväinen ja rento.

Joona asteli tutusti alkuverryttelyyn. Laura tarkisti vielä suunnitelmasta mitä oli
tapahtumassa ja asetti riman suunniteltua aloituskorkeutta ylemmäs. Hän tiesi, ettei
Joona koskaan tarkastanut korkeutta. Alkuverryttelyn jälkeen Joona otti ensimmäisen hypyn ja meni kirkkaasi yli. Lauran ilme oli tyyni mutta ovela. Korkeus oli viisi senttiä korkeampi kuin eilisessä kilpailussa.