Lämmin junamatka

Juna nytkähti liki liikkeelle äänettä, ensin hitaasti, sitten nopeasti kiihdyttäen tavoitenopeuteen. Kesä oli vielä nuori ja ulkona paistoi aurinko.

Lauri löysi istumapaikkansa helposti, vaikka oli ensimmäistä kertaa yksin junalla liikkeellä. Helteisen ulkoilman jälkeen tuntui junan ilmastointi suurelta helpotukselta. Hänelle oli varattu pieni, klaustrofobinenkin kahden vastakkaisen istuimen hytti. Ikkunasta tulviva valo sai sen kuitenkin näyttämään suorastaan avaralta. Käytävän puoleinen seinä oli miltei kokonaan lasia ja sen keskeltä aukesi ovi.

Lauri istui selkä menosuuntaan, jalat hiukan ristissä, polvet lähellä toisiaan. Ohuet, beiget kesähousut sopivat kesäilmaan, ne olivat varsin mukavat helteillä, viileät ja ilmavat. Hän pyöritteli paidan kaulusta hermostunein sormin, aivan kuin ei olisi tottunut sen nappeihin. Hänen reppunsa oli jalkojen juuressa, sinne oli pakattu kaikki mitä hän tarvitsisi, ainakin suurinpiirtein.
Välillä kulki ihmisiä hytin ohi. Jotkut katsoivat sisään, jotkut viilettivät ohitse kuin haamut. Pian liike käytävällä hiljeni, lakaten pian kokonaan – matkustajat olivat löytäneet paikkansa. Kulku käytävällä lakkasi kuitenkin vain hetkeksi: jo seuraavalla asemalla ihmisiä jäi pois ja uusia tuli tilalle. Lauri seurasi ihmisiä asemalla: jälleennäkemisen iloa, hyvästien haikeutta. Halauksia, suudelmia, lemmikkien rapsutusta. Jotkut nousivat asemalla odottaviin autoihin, osa busseihin ja osa jatkoi matkaansa jalkaisin. Kaikilla näytti olevan seuraava määränpää tiedossa.

Tämä toistui pian uudelleen seuraavalla pysähdyksellä. Tällä asemalla Lauri kuitenkin näki vilahduksen punaista. Se oli kiinnostava, mutta vain pienen hetken välähdys. Hetken seisahtumisen jälkeen matka jatkui taas, kuten aiempienkin asemien kohdalla oli käynyt.
Ihmisiä kulki taas hytin ohi käytävällä, mutta sitten hytin eteen pysähtyi joku, joka mursi portin Laurin yksinäisyteen: oven avasi viininpunaiseen pukeutunut nainen. Hänen hattunsa – leveälierinen ja vaaleanharmaa – varjosti kasvoja, mutta Laurin katse kiinnittyi silti kaikkeen muuhun: punaiseen liehuvaan hameeseen, avonaiseen bleiseriin, jonka alta näkyi rintoja häpeilemättömästi myötäilevä valkoinen silkkipusero, naisen maalattuihin huuliin ja huolellisesti meikattuihin kasvoihin.

Lattiasta kantautui punaisten korkokenkien kopse vielä muutaman askeleen verran. “Bonjour,” nainen sanoi lempeästi, melkein kuiskaten. Lauri säpsähti. “Öh… moi”, hän vastasi, ja kurkkua kuivasi välittömästi. Ulkomaalainen. “Vieras kieli, puhuiko se italiaa?”, Lauri mietti naisen liikkeitä seuratessaan.

Nainen laski matkalaukkunsa lattialle penkin ja lasiseinän väliin. Hän istuutui Lauria vastapäätä arvokkain elein, asetti hattunsa siististi viereensä matkalaukun päälle ja nyökkäsi Laurille vielä kerran, hitaammin. Nainen riisui punaisen bleiserinsä ja laittoi sen roikkumaan seinällä olevaan koukkuun.

Hyttiin levisi voimakas parfyymin tuoksu, se tuntui suorastaan huumaavalta Laurin sieraimissa. Hän yritti vältellä katsomasta naista, mutta nuoren miehen vietti oli järkeä voimakkaampi. Naista vaivihkaa silmäillessään hän huomasi naisen valkoisen paidan napeista ylimpien olevan auki. Rintavako oli kuin pehmeä kanjoni, jonne pudottautuisi mielellään ilman laskuvarjoa. Ohuen paidan läpi erottui selvästi pienet kohoumat – nännit. Lauri tunsi jännityksen kehossaan.
Hametta koristi pieni vyö, jolla tuskin oli valmiuksia pitää vaatetta yllä. Hame näytti istuvan naisen päälle mukavan rennosti. Sukkahousuja naisella ei ollut, vaan varpaat olivat vain korkokenkien peitossa.
Laurin nostaessa katsettaan naisen vartaloa pitkin ylös, hän kohtasi tämän silmät. Ne katsoivat häntä: hän jäi kiinni. Naisen huulille nousi pieni itsevarma hymy. Lauri nolostui, käänsi katseensa nopeasti ikkunaan, josta saattoi erottaa heijastuksena häivähdyksen naisesta.
Hytin ovi aukesi, ja kuului käskevä ääni: “Matkaliput.” Ovella seisoi mies tarkistamassa lippuja. Miehen ulkonäkö tuki kaikin puolin ammattiaan: konduktöörin vaatetuksen lisäksi hänellä oli osaan sopivat viikset ja yleinen, kiireetön habitus. Lauri ehti näyttämään oman lippunsa hieman yrmeän oloiselle konduktöörille. Nainen puhui lipuntarkastajalle sulavaa, kevyttä ranskaa, joka soljui hänen huuliltaan kuin huumaava savu. Nyt Laurikin tunnisti kielen, vaikkei sitä itse osannut. Konduktööri puhui ranskaa auttavasti ja lipun tarkastus sujui mallikkaasti. Nainen naurahti kevyesti tarkastuksen päätteeksi ja sulki käsilaukkunsa metallilukon. Laukun sulkeutumisesta kuului hytin hetkeksi täyttävä terävä kliksahdus. Poistuessaan konduktööri katsoi vielä kumpaakin hytin matkustajaa hieman oudoksuen.
Lipuntarkastuksen päätyttyä tunnelma tuntui rauhoittuneen. Nainen keskittyi katsomaan ulos ikkunasta eikä vilkaissutkaan Lauriin päin. Rauhoittunut Lauri saattoi keskittyä maisemiin ja omiin ajatuksiinsa.
Välillä maisemassa vilahti taloja, välillä pieniä kyliä, joiden kohdalla ei juna vaivautunut pysähtymään. Nainen nypläsi pitkillä sormillaan kaulakoruaan, katsoi ikkunassa vilistämää metsän ja vesistön sekamelskaa.

Nainen kumartui, veti matkalaukkunsa vetoketjua auki ja pujotti käden sisään. Mitä sieltä nainen etsi, sitä Lauri ei tiennyt, mutta naisen kumartuessa laukulle sai Lauri esteettömän näkymän naisen paidan sisään. Paidan suojissa junan jytkeen tahtiin heiluivat naisen rinnat, vapaina kuin taivaan pilvet. Lauri erotti myös nännit, ihoa tummemmat nypykät, nuo elämänjanoisen lähteet.
Laurin vilkaisut olivat nopeita, hän oli päättänyt, ettei enää jäisi kiinni naiselle kurkkailuistaan. Tällä kertaa hän onnistui, ainakin tietääkseen.

Naisen asento vaihtui: jalat olivat nyt rinnakkain, niin leveällä kun hame antoi myöten. Helma oli noussut, paljastanut polvet. Laurin katse kiinnittyi naisen jalkoväliin, siellä oli pimeää. Ehkä jotain vaaleaa perällä. Lauri nolostui itseensä: Kuinka hän kehtasi katsoa niin röyhkeästi. Mutta silti, siellä oli jotain kiehtovaa, jota ei voinut sivuuttaa.

Nainen muutti jälleen asentoaan, nosti päkiöitä antaen paremman näkymän Laurille hänen jalkojensa yhtymäkohtaan. Hän nosti katseensa. Suoraan Lauriin. Hitaasti, kuin olisi tarkistanut jotain. Sitten pieni hymy, pieni keimailu suupielillä, silmillä. Hän kostutti huuliaan kielellä. Suupieliin jäi kiiltoa. Lauri nielaisi. Hän huomasi, ettei ollut hengittänyt kunnolla minuutteihin, tai siltä hänestä ainakin tuntui.

Käytävällä liikkui välillä ihmisiä, mutta he katsoivat harvoin hyttiin sisälle. Edelliselle asemalle oltiin pysähdytty puoli tuntia sitten, joten liikenne käytävällä oli vähäistä.
Lauri keskittyi taas ikkunaan, maisemiin ja yritti pakottaa itsensä uppoamaan omiin ajatuksiinsa. Hänen huomaamattaan nainen oli vetänyt hameensa helmaa vielä enemmän ylöspäin, paljastanut enemmän ihoa, reidet. Nainen huokaisi syvään, tarkoituksellisesti – hän odotti Laurin katsetta katsomatta itse tätä kohden. Ja kun Lauri katsoi, sukelsi naisen käsi hameen kauluksesta sisään. Häpeilemättä.
Naisen silmät sulkeutuivat, suu aukesi. Hengitys tiheni. Huokauksia, nielaisuja. Kieli hipoi huulia. Voihkaus. Värähdys. Tärähdys. Sätkähdys. Syvä helpotuksen huokaus. Ja sitten, katse suoraan Laurin silmiin, hymy. Nainen veti kätensä esiin – se kimalteli, kiilsi. Nainen katsoi sormiaan, vilkaisi Lauria ja nuoli ne kielensä kärjellä.
Lauri ei tiennyt miten päin istua. Hän vaihtoi asentoa jatkuvasti – jalka ristiin, jalka alas, kädet puuskaan, kädet polville. Hiki tuntui kainalossa, vaikka juna oli ilmastoitu. Ilma ei ollut ainoa, joka seisoi.

Lauri ei voinut olla katsomatta. Hän yritti, oikeasti yritti pitää katseensa ikkunassa tai matkalaukussa, vaikka omissa kengänkärjissään, mutta silmäkulma petti hänet aina. Nopea katse hameen helmaan, sen pimeyteen, siellä pilkotti jotain valkoista, kuin maalitaulu. Hän vilkaisi – nopeasti, kuin varkain – rintoihin, jotka painoivat pehmeästi paidan kangasta vasten, liikkuen kepeästi junan heilahdellessa. Hänen katseensa liukui kaulakoruun, joka lepäsi juuri siinä notkossa, missä iho vaihtui vaarallisemmaksi.
Nainen ei ollut kuitenkaan vielä valmis. Hän veti hamettaan lisää ylöspäin niin, että Lauri näki nyt naisen valkoiset, pitsiset – ja todennäköisesti märät – pikkuhousut. Lauri oli juuri avannut kolapullon ja hermojaan rauhoittaakseen otti siitä kulauksen. Nyt hän häkeltyi näystä, jonka nainen hänelle tarjoili. Ja niin juoma meni väärään kurkkuun. Yskäysten aalto täytti hytin. Neste poltti Laurin hengitysteitä. Silmät alkoivat vuotaa, posket punertuivat entisestään. Pahin mahdollinen reaktio. Lauri ei nähnyt, mutta aisti naisen nauravan hiljaa.

Nainen odotti. Lauri rauhoittui. Yritti taas katsoa ulos ikkunasta, mutta nuoren miehen mieli pakotti silmät katsomaan muualle.
Naisen käsi sukelsi uudelleen hameen suojiin vain ilmestyäkseen pikkuhousujen päälle, minkä Lauri todisti hameen alle katsoen. Etusormi pyöri ympyrää kankaan peittämän vaon päällä.
Lauri ei enää kyennyt siirtämään katsettaan, ei kyennyt peittämään kiinnostustaan. Naisen sormet sujahtivat housujen sisään. Samat liikkeet, sama katse. Mutta jotain uutta – hytissä kuului surina. Pieni, mutta erottuva surina. Kuin äänettömällä oleva kännykkä yrittäisi herättää huomiota peiton päällä. Jos Lauri olisi ollut lähempänä naista, olisi hän kuullut pientä litinää.
Nainen voihki nyt kovemmin, silmät suljettuina, suu auki. Toinen käsi pujahti paidan sisään, hiveli nänniä, vatsaa paljastui. Nyt oli naisen vuoro kurkistella Lauria, katsoiko hän tätä esitystä? Hänen vuoronsa oli olla jäämättä kiinni katseesta. Lauri kyllä katsoi. Katsoi tarkasti.

Nainen värähteli, sätki ja huohotti raskaasti. Ja sitten: hänen maailmansa räjähti, jalat hytisivät kuin niillä olisi ollut oma tahto. Nainen valui tuolilla paljastaen itseään yhä enemmän. Rimpuili. Rauhoittui. Kädet palasivat valoon. Hymy palasi huulille. Katse palasi Lauriin.

Junassa kaikui kuulutus. Merkki niille, jotka olivat jäämässä pois seuraavalla asemalla. Nainen nousi seisomaan. Laurin sydämenlyönnit kiihtyivät, hänen lihaksensa jännittyivät, kun hän pelkäsi naisen seuraavaa siirtoa. Lauri katsoi, kun nainen kurotti molemmat kädet hameenkauluksesta sisään, nosti molemmat jalkansa ilmaan, pyllynsä varaan. Nainen liikutti lantiotaan puolelta toiselle käsien tehdessä liikettä lanteilla samaan tahtiin. Vedettyään kätensä takaisin esiin hän nosti hameen helmaa, kurotti sormiaan sen suojiin alakautta. Sitten pikkuhousut tippuivat nilkkoihin. Laurin silmät lukittautuivat niihin. Housut olivat valkeaa pitsiä, kangasta melkein vähemmän kuin reikiä.

Nainen nosti housut rauhallisesti jalkojensa juuresta ja laski ne melkein seremoniallisesti penkille, jolla aiemmin istui. Hän pyyhki asuaan suoremmaksi, asetteli rintojaan, laittoi paidan napit kiinni ja veti hametta alaspäin. Hän peitti kehoaan vielä bleiserillä ja asetti lopuksi hatun takaisin päähänsä. Käsi tarttui laukkuun ja toinen avasi oven käytävään.

Oviaukosta nainen katsoi pikkuhousujaan penkillä, sen jälkeen Lauria. Katse siirtyi uudelleen pikkuhousuihin ja jälleen kohti Lauria. “Un souvenir” nainen sanoi hymyillen ja katosi käytävään.